Joululoman jälkimainingeissa tulin neuloskelleeksi huivin, lapaset ja ensimmäistä kertaa ikinä, sormikkaat. Ohje on omasta päästä, lankana suosikkini Lett-Lopi, josta kaikenlaiset työt syntyvät nopeasti. Valmiit sormikkaat koristelin kirjotuin kukkasin, jälleen ilman sen kummempia mallikirjoja.

Tuloksena Shrek-henkiset, paksut, mutta hellyttävät käpälät.

Löysin eilen graduolotilaani sopivan kieli- ja mielikuvan: olo on kuin preparoidulla sammakolla. Sisuskaluni ja suolistoni on tutkittu suurennuslasilla, peräsuoli todettu täydeksi - ja ohjeet vatsalaukun kokoonkursimiseen annettu teoreettisella tasolla. Tarvetta kiistää palautteen oikeellisuutta ei ole (selvää on, että kyse on ulosteesta), mutta tapaisin mielelläni toisenkin tohtorin.

Sen sijaan, että kilpailisin parhaillaan itseni ja deadlineni kanssa, olen aloittanut jo toisen pitsihuiviprojektin ja ennättänyt siinä yllättävän pitkälle. Neuloessani olen pohtinut elämää monelta kantilta ja lohdutellut itseäni: joskus voi ottaa iisimmin. Jos on jokin aika sitten tehnyt viidessä vuodessa kymmenen edestä, eikö oikeastaan ole ansainnutkin pari vuotta lomaa? Voin toki kilvoitella itseni kanssa, mutta mitä Seppo sanoikaan ihmisarvosta: se on jokaisella yhtäläinen, eikä sitä voida ottaa keneltäkään pois. Lohdullista, eikö totta, hyvät lukijani? Saatan olla huono opiskelija, graduntekijä tai ohjattava, mutten sittenkään olentona läpimätä.

Suolet levällään on toki kohtuullisen ikävä kulkea, joten päätynen lähipäivinä kokeilemaan erinäisiä maallikkoratkaisuja tilanteen korjaamiseksi. Ensin vain pitäisi pyristellä takaisin räpylöilleen.

Kyllä tämä talvi minulle kelpaa.

Nautin pakkasesta ja lumesta, tykkään pitää paksuja kintaita ja kahlata vastasataneessa puuterilumessa. Yhtenä päivänä satoi ihmeellisen kimaltelevia, klassisen symmetrisiä lumihiutaleita, joita Toimittajan kanssa pyydystimme lapasiimme bussia odottaessamme. Pelonsekaisin tuntein odottamani tammikuu ei olekaan ollut viimevuotisen tavoin ahdistava.

Meillä on nyt viikon ajan ollut vieraita päivin öin. Kotikoulutimme Islanninystävän teini-ikäistä sisarta koko perheen voimin ja puhuimme illat yöt läpeensä Saksojen yhdistymisestä, attribuuteista ja adverbiaaleista, yhtälöistä ja muusta sellaisesta, mitä 14-vuotiaat yleensä oppivat koulussa. Päivisin olen tehnyt yläkoulun sijaisuutta. Muutamiin päiviin on mahtunut enemmän tunnetiloja, ihmisiä ja ajateltavaa kuin useampaan hiljaiseen kuukauteen. Ollaan hetki yhdessä, pyysi Toimittaja eräänä näistä päivistä, kun olin unohtanut olevani ystävän, opettajan, tuutorin ja emännän lisäksi myös vaimo.

Mutta aika kuluu nopeasti, enkä täysin osaa työntää syrjään kaikkia niitä keskeneräisiä asioita, jotka vaivaavat. Sijaisuus päättyi, vieraat ovat lähteneet. Lunta sentään sataa taivaan täydeltä lisää.

Huomattuani itse valitun työttömyyden henkilökohtaiselle finanssipolitiikalleni tuhoisaksi solahdin taas yläkouluarkeen, keskelle talvisotaa, jatkosotaa, sosialismia ja parlamentarismia, Marxia ja Mannerheimia, edustuksellista demokratiaa ja pesto-uunikalaa, joka edustakoon 2010-luvun alkupäivien tyypillistä kouluruokaa.

Odotan oppilailta keskittymiskykyä, aktiivista otetta, hoksottimia, istumalihaksia. Vaadin pysymään annetussa aikataulussa ja annan konkreettisen esimerkin tekemättömien kotitehtävien seurauksista. Olen kyllästynyt pulinaan ja päällepuhumiseen, enkä varmasti ole puoliksikaan niin kiva maikka kuin vielä viitisen vuotta sitten. Parempi saatan kuitenkin olla, ja niitäkin luokkia hämmästyksekseni edelleen on, joiden mielestä olen koventuneista otteistani huolimatta paras. Uskokaa pois, se hivelee.

Olisi paras jättää kertomatta, ettei aina kykene löytämään itsestään niitä ominaisuuksia, joita opettajana edellyttää muilta. Gradun parissa minun piti nämäkin päivät viettää, ei luokan, kopiokoneen ja ruokalan väliä ravaten.

Kuokkavieraat 8.1.10

Kansanmusiikkiristeily Folklandia on jälleen liehuttu.

Hikisiä hetkiä keskiöisen yhteislaulusaunan lauteilla, käytäväkatrillia, räyheää aamuöistä folkrockia, puoli kuudelta aamulla vielä jaksavat käytäväpelimannit ja kotimatkajunassa täyttä kansanlaulua Turusta Helsinkiin - niistä on Folklandia parhaimmillaan tehty. Olin paatilla laskujeni mukaan viidettä tai kuudetta kertaa. Kuokkavieraille kerta oli ensimmäinen, muttei viimeinen, sillä vuoden 2011 hytit on jo varattu.

Kuunkuiskaajat ihailijoineen 8.1.10

En noin ylipäätään nauti päämäärättömästä risteilystä, mutta Folklandian konsepti on kohdallaan: laiva on lastattu kansanmuusikoilla, -tanssijoilla ja kaltaisillani perinnehörhöillä, isolla osalla omasta kaveripiiristä ja vähintään samanhenkisistä hilpattajista. Tanssilattiat tutisevat ja käytävät kaikuvat yhtä soittoa läpi matkan, eikä meininki lopu paluujunassa, vaan päin vastoin lisää kierroksiaan. Tänä vuonna parasta taisikin olla se kotimatkan spontaani parituntinen laulusessio, jonka päätteeksi junavaunun tuntemattomat kanssamatkustajat halusivat ostaa levyjämme.

Kuvista puuttuvat liehuvat hameenhelmat ja hytissä ex tempore -sovitettu Apinamies.

Kymmenluku alkoi Punamullantiellä tähtisädetikkujen ja täysikuun loisteessa. En osannut tehdä uudenvuodenlupauksia. Jos ennustukset toteutuisivat, tuleva vuosi saattaisi tuoda tullessaan juuri toivomiani asioita - mutta koska viimevuotisiinkaan ei ollut uskomista, pysyttelen alakuloiseksi käyneessä perusvireessäni. Myönnän, etten viime aikoina ole ollut järin toiveikas tai innostunut tulevaisuuden suhteen.

Minulla on toki edelleen asioita, jotka tekevät minut hyvin onnelliseksi - Toimittaja ja maailman paras perhe lisävarusteineen (koti, yhteisö ja ystäväpiiri). Kaikkia elämän osa-alueita ei kuitenkaan voi järjestellä mielensä mukaisesti tai edes pitää hyppysissään.

Vietin Nurmijärvellä lopulta melkein kolme viikkoa. Marinoin itseni tekemättömyydessä, rytmittömyydessä, saamattomuudessa ja arjettomuudessa, paisutin vatsaa ja kaksoisleukaa kuin paraskin syöttöporsas. Väliin luonamme vieraili tärkeitä ja mukavia ihmisiä, joten saatoimme ajatella keskipisteen sijaitsevan täsmälleen siellä, missä olimme. Kinokset ympärillämme kohosivat päivä päivältä, vaikka Toimittaja väliin uskaltautuikin ulos lumitöihin.

Kaupunkiin palattuamme olemme tuskin ehtineet purkaa matkalaukkujamme, kun ne taas pakataan ja kärrätään kanssamme kansanmusiikkiristeilylle. Sitten olisi syytä palata arkeen tai yrittää ylipäätään muodostaa sellainen jostain viime vuoden rääppeistä.

Mutta mitä minä teen, toivon tai lupaan alkaneelle vuodelle? En tiedä - en tosiaankaan tiedä.

Toivotan lukijoilleni Punamullantieltä käsin
tunnelmallista joulua 2009!

Lähdetkö mun kanssa sellaseen museoseminaariin? Siellä puhuu joku otsakkeella "Miten kapitalismi rapauttaa identiteettiä ja mitä sille voi tehdä?".

Toimittaja on helppo ylipuhua, joten päätimme tehdä jouluisen retken Tampereelle. Myöhemmin kävi ilmi, että samaan seminaariin oli tulossa koko joukko ystäviä erinäisten museaalisten tahojen edustajina.

Tunnen Tamperetta niin vähän, että retken motivoi halu yleissivistyä myös kotimaantuntemuksen osalta. Ulkolämpötila oli -13 astetta, kun karkasimme lounaan jälkeen kaupungille nauttimaan auringonpaisteesta ja tehdaskaupunkiromantiikasta.

Seminaarin päätyttyä iltapäivällä pyhiinvaelsimme ystävien kanssa erinäisiin museoihin. Vyörytimme tajuntamme läpi Työväenmuseo Werstaan sekä museokeskus Vapriikin kengät, lelut ja Tampere 1918 -näyttelyn. Toimittaja hiljentyi sanan äärelle Suomen jääkiekkomuseossa.

Joku brittilehti on mennyt nimeämään Tampereen yhdeksi Euroopan suositeltavista joulukaupungeista. Kävimme torilla jouluostoksissa. Ja teatteriravintola Tillikassa iltapalalla erään Vastavalmistuneen Maisterin kunniaksi. Yöksi köröteltiin junalla kotiin.

Kapitalismista saarnaan jossain vaiheessa toiste.

Olohuoneessa kvartetti laulaa En etsi valtaa, loistoa. Annetaan ääniä - Toimittaja laulutovereineen harjoittelee joulukeikalle. Toinen säkeistö sujuu ensimmäistä paremmin, ja voin keittiöstä käsin nautiskella a cappella -joulutunnelmasta. Yhdet pienoiset jouluvalotkin on olohuoneeseen sytytetty. Keittiöön levitin punaisen pöytäliinan Toimittajan siivottua huushollin kerrankin tyystin ilman apuani. Ja ulkona sataa lunta! Ehkä tämä takaisin elämään kömpiminen vielä onnistuu.

Sikainfluenssa vei elämästäni varkain liki puolitoista viikkoa. Se oli inha tauti - korkeaa, yli 39 asteen kuumetta yli vuorokauden ajan, kahden ja puolen tunnin pätkissä nukkumista ja henkitorvea raastavaa yskää. Kyllästyin pakkaseen hamstrattuihin pitsoihin, mutta litkin litratolkulla mehua. Tamiflut tulivat tarpeeseen. Taudin pahin selkä taittui niiden ansiosta muutamassa päivässä, mutta toipilasaika kesti hämmentävän pitkään. Jouduin jättämään väliin omassa joulukonsertissa laulamisen ja tyydyin kuuntelemaan. Sekoitin vuorokausirytmini niin täydellisesti, etten vieläkään nuku normaaleja yöunia. Gradu otti viikon takapakkia. Elämään tarttuminen vei aikaa.

Olohuoneen kvartetti vaihtaa lauluun seimen lapsosesta ja toiviotiestä. Joulumieleni on kuitenkin vielä kaukana. Kun muutenkin lyhyestä joulukuusta napsaistiin pois liki puolet, jäi neulomatta monta suunniteltua villasukkaa ja -lapasta. Kortteja ehdin askarrella ennen tautia, mutta omatunto vaivaa. Miten edes ehdin tavata tärkeitä ihmisiä ennen joulua, kun vajaan viikon kuluttua olemme jo Punamullantiellä?

Se kaikkein tärkein, uskokaa tai älkää, on tällä hetkellä eräs tietty Word-tiedosto, jota lihotan parhaani mukaan nyt, kun terveys sen taas sallii. Eilinen oli hyvä graduilta, kirjoitin monta sivua. Jos vaikutan poissaolevalta ja itsekkäältä, tiedätte syyni. Aika on kortilla; sitä on alle kaksi kuukautta, mikäli haluan ehtiä kevään promootioon. Tekstin on synnyttävä, NYT. Olkoon pikkujoulu, joulu, uusivuosi tai loppiainen.

Olohuoneessa Rauhaa, vain rauhaa. Mutta sydämen on oltava kova.