Hesarin Kuukausiliitteessä kerrottiin taannoin islantilaisten sanomalehtien tavasta julkaista laajoja ja lukuisia muistokirjoituksia hiljattain poisnukkuneista kansalaisista. Pienen kansan kuolemankulttuuriin tuntuvat kuuluvan julkiset muistot myös tavallisista ihmisistä - perheenäideistä ja kalastajista, opettajista ja koululaisista. Suomalainen sen sijaan on tottunut toiseen: laajemman muistokirjoituksen Hesariin saadakseen on oltava melkoinen kulttuurivaikuttaja tai vähintään entinen julkkis.

Suomalaisiin nekrologeihin verrattuna islantilaisissa kirjoituksissa onkin yksi silmiinpistävä ero: niissä ihmisen elämä jäsentyy olemisen kautta siinä, missä suomalaisessa muistokirjoituksessa kerrotaan, mitä henkilö eläessään teki. Islantilainen vainaja oli ensisijaisesti sen-ja-sen-sukulainen, tämän-ja-tuon-äiti, sellainen-ja-tällainen-henkilö. Ammatti mainitaan, jos muistetaan. Ero suomalaisiin teksteihin on olennainen ja kertoo siitä, miten ihminen ylipäätään nähdään ja kohdataan, millä mitataan elämän arvo. Mikä oikeastaan on tärkeää? Se, mitä me teemme - työnämme, suorituksinamme, meriitteinämme, julkaisuinamme - vai mitä me olemme - ihmisenä, läheisenä, rakastettuna, puolisona, vanhempana, tyttärenä tai poikana, kummina, sisaruksena, isovanhempana, ajattelijana, välittäjänä, kokijana?

Tyypillinen suomalainen muistokirjoitus vaikenee vainajan yksityiselämästä. Opiskelutausta, virkavuodet, nimitykset ja akateemiset ansiot nähdään mainitsemisen arvoisina. Jostain syystä on merkittävämpää kertoa kuolleen henkilön valmistumisvuodesta ja ulkomaankomennuksista kuin 40-vuotisesta avioliitosta ja kolmesta lapsesta (jälkimmäiset voi jättää sivulauseeseen tai tilanpuutteessa unohtaa kokonaan). Loppukevennyksenä on helpompaa mainita pitkäaikainen puutarhaharrastus kuin sydämen rikkaus. Ikävöimmekö kauniita kukkaistutuksia vai ystävää? Saavutukset peittoavat luonteenpiirteet. Jäämme kaipaamaan yrityksemme toiminnan merkittävää kehittäjää ja alalleen omistautunutta tutkijaa, jonka lupaava ura katkesi liian varhain. Suremmeko siis menettämäämme ihmistä vai kesken jäänyttä uraa?

Merkityksellisyys tekee elämästä mielekästä. Tarve olla jotain lienee yleisinhimillinen, oikeutetun olemisen tavat sen sijaan mitä suurimmassa määrin kulttuurisidonnaisia. Tässä suorituskeskeisessä huippukulttuurissa ihmisarvo ja palstatila lunastetaan kyynärpäillä ja loppututkinnoilla. Elämä ei ole kokonainen ennen viimeistä ylennystä ja emerituksen arvonimeä. Ei ihme, että ahdistaa. Ei ihme, että yksi ystävistäni muutti Islantiin. Eikä todellakaan kumma, että 26-vuotias suomalainen itsetunto usein mataa pohjamutia ja miettii: Minä en ole vielä mitään! Missä ovat minun saavutukseni? Onko minun elämälläni merkitystä, jollen suorita sitä-ja-tätä-ja-saata-loppuun-ja-kerää-
mainetta-kunniaa-ihailevia-kateellisia-katseita-puheita-artikkeleita?

Kun se olisikin ihminen in memoriam, eikä tuote, lopputulema, oikeaoppisen elämän suorittanut ja oravanpyörän päästä päähän juossut ihailtava malliesimerkki.