Töissä oli tänään mukavaa. Opetin yläkoululaisille äidinkieltä ja kirjallisuutta ja sain jo ensimmäisellä tunnilla pöydälleni kauniin saaliskokoelman erilaisia lippalakkeja. Takavarikkoon, ymmärrättehän. 15-vuotiaille yritetään vielä opettaa perisuomalaisia käytöstapoja, vaikka aika harva lopulta ymmärtää, miksei poikien olisi suotavaa esiintyä sisätiloissa pipo päässä, kun tytöillä kuitenkin voi olla vaikkapa huivi. Olen jo vuosia seurannut piposäännöstöä ja siihen liittyvää valtataistelua - ja toimenkuvani sanelemana osallistunut lippisvainoihin. Minusta on aikojen saatossa tullut tässä asiassa tiukkis. Vielä vuonna 2001 en muista sen kummemmin häiriintyneeni pipopäistä; koin opettajan roolissakin asiaan puuttumisen tylsäksi. Olis tässä muutakin mietittävää, taisin pohtia. Vaan vuosien (järjenvastaisen) ehdollistumisen tuloksena näen nykyään punaista välittömästi, jos vaikka kaupungillakin törmään minkämoinen hattu tahansa päässään lounastavaan mieshenkilöön. Tunninaloitusrepertuaariini kuuluvat lausahdukset "Ja pipot pois päästä!", "Ottakaapa ulkokampetta pois!", "Ja tässä vaiheessa herrasmiehet riisuvat päähineensä, jotta voimme aloittaa oppitunnin..." pursuvat kuitenkin edelleen korvistani ja ällöän niitä itsekin.

Työpäivän mukavuus ei siis oikeastaan lainkaan liittynyt lippiksiin, vaan kivoihin, kuunteleviin oppilaisiin ja kiinnostaviin teemoihin. Ysiluokkalaisten kanssa luimme Minna Canthia. Keskustelimme myös realismin ajan kirjallisuudesta ja toden tuntua teoksiin synnyttävistä arjen pienistä yksityiskohdista. Oma lempiesimerkkini sellaisista on Juhani Ahon Rautatien kuvaus Matin ja Liisan savutuvan nurkassa hiljalleen palavasta päreestä; päre mainittiin myös Canthin Kauppa-Lopossa tänään, joten pääsin valottamaan oppilaille tämän(kin) 1800-luvun arjen ilmiön olemusta. Meinaan vaan, kun luokassa kukaan ei tiennyt, mitä sana "päre" oikeastaan tarkoittaa... Olisiko toivoa, että 2100-luvun kouluissa olisi unohdettu pipot ja lippikset? (Todennäköisempää lienee, että päähinetapasäännöstö on siihen mennessä kuollut ja kuopattu.)

Toisaalta samainen iltapäiväoppitunti oli meille kaikille myös perjantain ja työviikon viimeinen. Takapulpetin poika ilmoitti Canthin novellia lukiessaan kyrvän kasvamisesta otsaansa. Otin huolen todesta ja totesin, ettei konkreettisia merkkejä ylimääräisen ulokkeen ilmestymisestä asiaankuulumattomalle paikalle ainakaan vielä ollut ulospäin nähtävissä. Kerrankin oppilas tyytyi saamaansa vastaukseen.