Martti Haavio (1951) avaa artikkelinsa pyhistä puista viitaten Mikael Agricolan Psalttarin esipuheeseen (1551): pakanalliset esi-isämme palvoivat monien epäjumalain lisäksi "Oxi ia Puita ia Coollutten luita". Havaintoja merkittävistä uhripuista on kirjattu satojen vuosien ajan niin Suomesta kuin muista Euroopan maista. Suomessa erityisesti savolaiset ovat vaalineet puitaan, kuten Haavio toteaa: "Kaikkialla siellä, missä savolaisia asuu, Karjalaa ja Inkeriä myöten, ovat pyhät puut rehottaneet näihin päiviin asti uskollisesti vaalittuina."

Pyhä puu kasvoi useimmiten talon välittömässä läheisyydessä pihalla, pellolla tai keskellä sitä, tien laidassa, saunan perässä, maantien ja talon välissä ja oli usein "mainion suuri", "oksakas", "kaksi metriä ympärimitaten" tai jotenkin muuten silmiinpistävä ja yleensä ikivanha. Puun nimityksiä olivat mm. pyhä honka, pyhityspuu, pitämyspuu, palvontapuu, uhripetäjä, juustokoivu, aljopuu, pihakuusi, pihapuu, tonttipuu, kyläpuu, jumalakuusi, jumala, haltijanpuu, taikapuu, onnipuu, hiisikoivu, talonvahti, sukupuu tai kunniamänty - vain osan Haavion antamista esimerkeistä mainiten.

Puulle tai siinä/sen alla asuvalle haltijalle uhrattiin ja puun vahingoittamista uskottiin ja todistettiin seuraavan onnettomuus jopa useammassa sukupolvessa. Pyhän puun juurelle vietiin vastasynnyttäneen äidin ensimmäiset maitopisarat ja lapsikin käytettiin puun luona. Puuta itsessään ei kuitenkaan palvottu, esittää Haavio, vaan se merkitsi uhripaikan ja muodosti pyhäkön, jossa uhrin tosiasiallisia vastaanottajia olivat esivanhemmat, suvun vainajat. Kirkonmiehet toki kaatoivat ja määräsivät uhripuita kaadettavaksi urakalla - vaan harvempi savolainen suostui hankkimaan suvulleen perikatoa puuhun kajoamalla. "Sillä suku muodostaa kokonaisuuden, elivätpä sen jäsenet maan päällä tai sen kumpujen alla," päättää Haavio kirjoituksensa.

Muistan Vieremän Kumpumäeltä valtaisan suuren petäjän. Se kasvaa (tai kasvoi - sen voinnista en tiedä) tien vieressä melkein keskellä muutamien talojen muodostamaa kylää. Ehkä sille ei enää vuosikymmeniin ole käyty esittelemässä suvun uusia tulokkaita, mutta puun muisti on pitkä. Tiedän myös, että monen talon pihassa edelleen kasvaa se yksi tietty puu, pihapuu, josta luopuminen tuottaa selittämätöntä tuskaa. Niemelän torpassa se oli pihlaja; naapurissa se oli kuusi; Castréninkadulla lehtipuu harakanpesineen - näitä puita ei kuitenkaan enää ole.

Punamullantiellä pihapuu on koivu, joka valtavilla juurillaan imee elinvoiman kaikista muista kasveista ympärillään. Äiti istutti sen viereen tammen, jotta jalopuu jonain päivänä lunastaisi paikkansa lahoksi käyvän koivun tilalla. Mutta koivu ei anna tilaa toisille eikä tammi vartu. Arvonsa tunteva pihapuun haltija lienee vahvempi muita, eikä suinkaan itsestään väistyvää sorttia.

Lähde: Haavio, Martti 1992: Pyhät puut. Teoksessa Esseitä kansanrunoudesta. Helsinki: SKS, 47-63. Artikkeli on julkaistu aiemmin Virittäjä 55, 1951.